Yli kymmenen vuotta sitten opiskelijatytön päähän, aivan aivojen perukoille, syntyi ajatus. Halu päästä ulkomaille. Ei vain lomalle, vaikka olisi sekin ollut mukavaa, vaan pidemmäksi aikaa, asumaan. Pian vaihto-opiskelu pimeimmässä Afrikassa vaihtui yllättäen paluuseen kotikaupunkiin, opiskelijasolu vaihtui kaksioon. Oli löytynyt mies. Rakkauden alkuhuumassa rakennettiin yhteistä kotia ja oltiin niin kovin aikuisia, ei puhettakaan ulkomaille muuttamisesta. Kuitenkin unelmasta tuli yhteinen, lähdetään sitten joskus kun hetki on sopiva. Piti valmistua ammattiin, tuli häät, ja lapsiakin kaksin kappalein. Eihän lasten kanssa voi ulkomaille lähteä – vai voisiko sittenkin...
Pari vuotta sitten ajatus nousi pintaan uudelleen, nyt entistä voimakkaammin. Ainoa oikea aika olisi nyt ennen kuin esikoinen aloittaisi koulun. Alettiin tosissaan miettiä kohdetta, jonne seikkailumme voisi suuntautua. Erilaiseen maahan, täysin toisenlaiseen kulttuuriin pitäisi päästä. Japaniin! No, viimeaikaisten tapahtumien valossa voi vaan kiitellä kipposiaan ettei sinne edes tullut yritettyä... Edellytys muutolle olisi miehen työskentelymahdollisuus kyseisessä maassa. Kiinasta löytyi kontakti ja miehelle vierailupesti Nottinghamin yliopiston Ningbon kampukselta.
Siispä Kiinaan! Puolitoista vuotta sitten alkoi todellinen taistelu ulkomaan vuodesta, taistelu siitä kuka onnellinen reissun maksaa. Rahoitus järjestyi, samoin virallinen kutsu Kiinaan. Paperisotaa ja selvittelyä tunteja ja taas tunteja... Tätä minä sain onnekseni seurata pääosin sivusta kun rakas mieheni hoiti likaisen työn. Kiinaan ei muuten kuka tahansa pääsekään... Tarvitaan virkatodistusta, syntymätodistusta, vihkitodistusta ja töihin aikovalta vielä paljon muutakin. Tietysti pitää olla myös todistetusti terve, lääkärin todistus tyypillisistä suomalaisista taudeista kuten rutto, lepra tai kolera, röntgenkuvat ettei vaan ole tuberkuloosia ja tietenkin verikokeet sukupuolitaudeista... Rokotteita otettiin rutosti, ihan vaan omaksi suojaksi vaikka niitä ei kyllä missään vaadittu maahan pääsyyn. Nämä todistukset ja peukalon hangallinen kopioita, sekä runsaasti passikuvia konsulaattiin ja odotusta... Kyllä, viisumi Kiinaan pääsyä varten oli saatu.
Suomeen jäi odottamaan koti, ystävät ja sukulaiset kun hyvien neuvojen saattelemana nousimme koneeseen 30.6.2011 ja otimme suunnan kohti Shanghaita, kohti suurta tuntematonta. Uusi kotimme seuraavien kymmenen kuukauden ajan on suuren kerrostalon seitsemännessä kerroksessa kaupungissa nimeltä Ningbo. Viisumihakemukseen ammatikseni tuli house wife, kuinka desperate, se selvinnee myöhemmin. Terkkarista tuli siis kotiäiti vieraassa maassa ja kielessä ja kotikissasta kiinalainen kissa. MIAUUUU!!!! Seikkailu jatkuu...
